Vimma: Helsinki-trilogia

 Tunnustan: rakastan Tuomas Vimman kirjoja. Ehdoitta, intohimoisesti ja yli kaiken ymmärryksen. Helsinki 12 (Otava 2004) löysi tiensä luokseni jokunen vuosi sitten lahjana media-alalla työskentelevältä (!) ystävältäni, joka ei itse innostunut siitä. Minä sen sijaan olin myyty ensimmäisestä lauseesta lähtien, ahmin kirjan siltä istumalta ja metsästin epätoivoisesti kahta muuta teosta Helsingin kirjakauppojen pimeimmistä nurkista taskulampulla ja muovikassilla aseistautuneena. Toinen (Otava 2005) ja Gourmet (Gummerus 2008) löytyivät lopulta kumpainenkin pokkariversioina alelaarista. Allekirjoittanut saattoi palata hifistelijän brändinirvanaan muutamaksi suloiseksi päiväksi.

Jälkeenpäin olen lukenut Vimman esikoisteoksen lähemmäs pari tusinaa kertaa, muut kaksi hieman harvemmin. Ei ole vaikea lähteä erottelemaan, miksi pidän Vimman kirjoista: niiden henkilöhahmot ovat todellisia karaktäärejä, uskomattomia ja uskomattoman mielenkiintoisia kaikkine tempauksineen ja raskaasti liioitelluine luonteenpiirteineen. Romaanien tapahtumatkin saavuttavat korkealentoisia mittasuhteita, kun yksityisklubin bileissä vieressä istuu Giorgio Armani, marokkolaisten huumekauppiaiden kanssa käydään pienimuotoista sotaa ja tyttöystävällä on pilalle menneet viinipullot erehtymättömästi haistava koira, joka litkii kupistaan sadan euron sampanjaa.

Ronskia seksiä ja holtitonta alkoholin-, huumeiden- ja rahankäyttöäkään ei Helsinki-trilogian romaaneista puutu, mutta sitä ei lukiessa kannata alkaa moralisoida, vaan hyväksyä se osaksi tarinan antia. Vimma itse lainaa Oscar Wildea esikoisensa alkulehdillä: “There is no such thing as a moral or an immoral book. Books are well written, or badly written. That is all.” Ja mitä esikoiseen itseensä tulee, no, se on hiton hyvin kirjoitettu.

Matkustin aina mahdollisimman kevyesti ja läppärin lisäksi mulla oli beesissä ainoastaan snadi veska. Heivasin sen olalleni ja dallasin spaddua poltellen blokin toiseen päähän Blue Roomiin. Siellä oli vain muutama asiakas, mikä sopi mulle mainiosti. Moikkasin omistajaa, nappasin iltapäivälehden sekä börstan ja painelin nurkkapöytään istumaan.
Reissu oli kaikin puolin succès.

Vimman kieli – jonka viehätys muodostuu osin brändien ja korkealaatuisten tuotteiden ymppäämisestä joka toiseen lauseeseen, osin slangista, osin kirjailijan omasta persoonallisesta tyylistä – tarttuu lähes yhtä helposti kuin Glen Duncanin Minä, Luciferin loistava suomennos. Itse paljasjalkaisen helsinkiläisen statuksen vajaalla parillakymmenellä vuodella ohittaneena Vimman runsaalla kädellä viljelemä slangi kiehtoo minua erityisesti, vaikka ihan jokaisen ilmaisun todenperäisyyteen en uskokaan.

Trilogian laittaminen paremmuusjärjestykseen on kovin vaikeaa. Helsinki 12 ensimmäisenä teoksena on luonnollisesti tuore, Vimman teksti pirskahtelevaa ja uskaliasta ja lopetus hatunnoston arvoinen. Toinen kärsii pienestä henkilöhahmojen ja nokkelien sanamuotojen toistosta, mikä teokset peräkkäin kahlatessa häiritsee lukunautintoa, mutta esikoisteosta paremmin rakennetut henkilöiden väliset suhteet – ja Ronja kaikessa yliampuvuudessaan – pelastavat paljon.

Tunteeni viimeistä osaa, Gourmetia, kohtaan vaihtelevat jokaisen lukukerran jälkeen: toisinaan luksusruokien ja sikahintaisten viinojen nimilistat alkavat kyllästyttää, toisinaan itkeä tirautan pari kyyneltä keittiömestarin kuolemasta lukiessani. Helsinki-trilogia pitäisikin mielestäni ehdottomasti lukea niin, että jokaisen teoksen jälkeen pidetään vähintään kahden viikon sulattelutauko.

Minulla on paha tapa lukea aina kaikki kolme kirjaa kerralla, mikä kenties johtuu rajattomasta rakkaudestani niitä kohtaan. Luen nykyään Vimman City-lehdessä ilmestyvät ravintola-arvostelutkin. Orjallisesti.

(Helsinki 12 kertoo uusmedia-alalla työskentelevästä, perintörahoilla ja lainoilla elelevästä nuoresta miehestä, joka ei ole oikein mitään. Toinen on fiktiota ja faktaa sekoittava tarina esikoiskirjailijan ensimmäisestä vuodesta kirjan ilmestymisen jälkeen ja kertomus siitä, miten kusi nousee päähän. Gourmet seuraa ranskalaisen suvun ylimielisen vesan nousua ja tuhoa – ja uutta nousua – kulinarististen herkkujen viitoittamalla tiellä.

Tämä ei ole tärkeää.)

[Alunperin julkaistu toisessa blogissa kesäkuussa 2011.]

Google Reader Is Going Away, Now What?

I’m sure that some of you remember the exact moment when you heard the news – where you were, what you were doing, who you were with – because I do, vividly. I was home alone, innocently browsing the Web when suddenly BAM! A notice from Google announcing that they are shutting down Reader on July 1.

“What?” I cried out, perplexed. “But I only recently got over my distrust of RSS and learned how to use them. And it was glorious! Now what am I supposed to do?”

Ironically enough, Google to the rescue.

I won’t go too much into the hows and whys of Google Reader being shut down, but the official blog post announcing the end of Reader states that “over the years usage has declined” as people have begun to use other platforms to follow the news online. (Twitter, anyone?) There may have been other reasons that we’re not told about, though, and National Journal reporter Brian Fung suggests that a growing number of privacy complaints related to Google Reader was one.

So to Google I went, looking for an alternative – and found Feedly. In the first 48 hours after Google’s announcement, some five hundred thousand people flocked over to Feedly and we all know a million idiots cannot be wrong. Unlike most others, Feedly’s current best feature is that you can pack your stuff and move from Reader without a fuss. You can log in using your Google account, so Reader is synced with Feedly for the remainder of its existence, and thanks to the most recent update you can tweak your Feedly to even look like Google Reader’s long-lost younger brother.

Because I alternate between a tech wizard and a harddrive-obliterating clutz – mostly depending on the position of the moon and what colour socks Bill Gates is wearing – and because, despite its simplicity, Feedly does require some tweaking, I thought I’d put together a post explaining it to other people who might be forced to undertake moving to Feedly while tired and desperately wanting coffee (also suitable for beginners!). This is not to say that Feedly haven’t published some great posts in their official blog but there are some things that aren’t explained, a couple of tips you’ve got to google, and so-on-and-so-forth.

Kana-feta-salaatti ja munakoisoa vuohenjuustolla

300 g hunajamarinoitua kanaa
1/2 jäävuorisalaatti
2 punaista paprikaa
1/2 kurkku
1 prk salaattijuustoa kuutioina

Paista kana. Pilko kasvikset, valuta juusto ja sekoita kaikki keskenään kulhossa. Säilytä jääkaapissa; maku on parhaimmillaan seuraavana päivänä.

Toistaiseksi jokseenkin suppeassa repertuaarissani ehdottomasti terveellisin, helpoin ja nopein vakioruoka on kanasalaatti salaattijuustolla. Aikaa kuluu n. puoli tuntia, mikä on kohtuullisesti nälkäisen opiskelijan juostua luennolta kaupan kautta kotiin.

Olen tykästynyt erityisesti Pirkan salaattijuustoon. Sitä on tarjolla tavallista ja kevytversiota, mutta minulla on sellainen periaate, että juustossa olevaa rasvaa ei pelätä. Fetaksihan tuota ei saa enää kutsua, koska EU myönsi fetalle nimisuojan v. 2005 ja ainoastaan Kreikassa tehdystä vuohen- ja lampaanmaitojuustosta (eli siitä “alkuperäisesta” fetasta) saa käyttää feta-nimitystä. Muita testaamiani salaattiajuustoja on Rainbow’n vastaava. Vaikka siinä ei sinänsä ole mitään vikaa, se on mielestäni yllättävän paljon mauttomampaa kuin Pirkan salaattijuusto.

Uskaltauduin kokeilemaan tänään jotain ihan uutta: Pirkka-lehdestä bongaamaani simppeliä reseptiä, jossa on munakoisoa, vuohenjuustoa ja hunajaa. Periaatteessa se on tarkoitettu pihvin kanssa nautittavaksi – ja siihen kuuluisi pesto – mutta empiirinen tutkimus todisti makupalan kelpaavan loistavasti ilman pihviäkin hieman muokattuna versiona.

1 munakoiso
200 g vuohenjuustoa
hunajaa

Viipaloi pesty munakoiso reilun sentin siivuiksi ja paista pehmeäksi pannulla. Viipaloi vuohenjuusto samankokoisiksi paloiksi ja asettele munakoison päälle, kun se on vielä kuumaa. Haarukoi (tai käytä juoksevaa) hunajaa juuston päälle ja tarjoile heti. Sopii hyvin lisukkeeksi aterialle tai vähän eksoottisemmaksi haukkapalaksi.

Kaverini vielä vinkkasi, että munakoiso kannattaa itkettää ennen valmistusta (ts. viipaleiden päälle ripotellaan suolaa ja laitetaan talouspaperille hikoamaan n. 20 minuutiksi) kitkeryyden poistamiseksi.

[Alunperin julkaistu toisessa blogissa kesäkuussa 2011.]

Kirjahaaste, jossa allekirjoittaneella riittää työsarkaa

La petite lectricen Katri haastoi itsensä lukemaan sekä kirjastosta jo lainatut että omasta hyllystä löytyvät lukemattomat teokset ennen minkään uuden hankkimista.

Tuohan on mainio idea! Olen surullisenkuuluisa siitä, että kirjahyllyssäni pyörii jopa kuusi vuotta sitten hankittuja teoksia, joita en ole vieläkään lukenut.* Innostuin käymään opiskelijakirjastossa joitakin viikkoja sitten enkä sieltäkään aivan tyhjin käsin palannut…

Aloin miettiä, miksi kirjahyllyssäni ylipäätään on pyörinyt vuosikaupalla kirjoja, joita en ole lukenut. Karkeasti arvioiden ne jakautuvat viiteen kategoriaan: 1) kirjat, joihin olen rakastunut osia luettuani ja ostanut omiksi, 2) mielenkiintoisilta vaikuttaneet heräteostokset, 3) tietokirjat, 4) klassikot ja 5) lahjakirjat.

Ykköskategorian kirjojen lukemista siirrän aina eteenpäin sillä varjolla, että haluan lukea ne rauhassa ja mahdollisiman pitkissä pätkissä enkä kymmentä sivua kolme kertaa päivässä. Hal Duncanin Vellumia sain luettua sata sivua kuukauden aikana, kunnes luovutin ja pistin sen takaisin hyllyyn odottamaan. Kyseinen romaani on muutenkin niin vaikeaselkoinen, ettei siitä pääse perille lyhyillä pyrähdyksillä. Samoin Neil Gaimanin Anansi Boys jäi lukematta, koska en hankinnan aikaan jaksanut kunnolla keskittyä siihen.

Toisen kategorian heräteostokset, neljännen klassikot ja viidennen lahjakirjat antavat odottaa lukuaan oikeastaan samasta syystä: into niiden lukemiseen ei ole yhtä suuri ja aloittaminen vaatii jonkinlaista – joskin usein pientä – ponnistusta. Klassikoiden kohdalla ajattelen usein, että jos kirja on odottanut lukemista sata vuotta, ehtii se odottaa vielä hetken. One Day in the Life of Ivan Denisovich on kirpparilta ostettu, kulunut ja hieman repaleinen pokkari, joka löytyy vanhempieni hyllystä suomeksi mutta jota olen toistaiseksi vain katsellut kaipaavasti.** Lahjakirjoja minulta ei löydykään kovin montaa, koska olen koulinut sukulaiseni ostamaan kirjakauppojen lahjakortteja kirjojen sijaan. ;)

Lähinnä tiedonlähteinä käytettyjä kirjoja tuskin kovin moni lukee kokonaan, vaikka ne mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja olisivatkin. Minulla on keittokirjoja, kirjoittamisesta kertovia kirjoja, useampi kirja erinäisten alkoholijuomasekoitusten valmistuksesta ja muutamia erikoisempia tietokirjoja. Toki osa niistäkin olisi hauska lukea kokonaan.

Luulen kuitenkin joutuvani käyttämään jonkinlaista harkintaa kolmoskategorian kohdalla tässä haasteessa – varsinkin siksi, että hyllystäni löytyy yksi jokaisen englanninopiskelijan kammoamista, noin 3000-sivuisista The Norton Anthology -kokoelmateoksista.

The Norton Anthology of English Literature, vol. II (8th edition)

* Kyseisiä kirjoja ovat mm. Edgar Wallacen Lieutenant Bones ja Bones in London, jumaloimani Gustave Dorén kuvittama Danten Divine Comedy ja Stephen Kingin & Peter Straubin Pimeyden talo.

** Tunnustan olevani englantilaisen filologian pääaineopiskelija, pahanlaatuinen anglofiili ja käännöskirjallisuuden kritisoija, mistä syystä varsin merkittävä osa kirjoistani on englanniksi.

[Alunperin julkaistu toisessa blogissa kesäkuussa 2011.]

Reading, June 2012 – Mix n’ Match

My sincere apologies for being so quiet this summer. I have a giant back-log of books read to post, so I’ll try to make a weekly post to catch up. At the moment I’m three er, four or five months behind with blogging my reading, but I’m fairly confident I’ll be able to catch up soon before Christmas.

The Gay Divorcee

Phil Davies should be happy. He has a flourishing bar in the heart of Soho and in six months he will be marrying Ashley, the man he adores (even if his nickname is ‘The Incredible Sulk’). In short – he’s living every gay man’s dream. There’s just one problem: Phil has been married before, seventeen years ago. To a woman. In fact, technically Phil and Hazel are still married. And what Phil doesn’t know yet is that Hazel has a seventeen-year-old son. But that’s all about to change . . . (Amazon UK)

Nineties in gay London apparently included a lot of partying, cocaine, infidelity, stereotyping and trying to keep up appearances depending on which gay stereotype you were filed under.

The Gay Divorcee is an alright book even though it shows that it’s Burston’s first. There are some clever sentences that get repeated more than twice, as there are some one-liners and expressions there that are there simply because they sound clever. Overall I can’t say much about the mind-set of a middle-aged gay man, and several things about Phil annoyed me (mostly it was of the ‘how can anyone be that blind?’ variety; Ashley isn’t exactly the poster-boy for fidelity, you see). I found the contemporary aspects of the novel – what the scene was like, how the characters perceive its changing – quite interesting, however. It’s a whole different picture of gay culture, one that I’d otherwise never have gained access to.

(The Gay Divorcee by Paul Burston; Sphere 2010)

Tinker, Tailor, Soldier, Spy

George Smiley, who is a troubled man of infinite compassion, is also a single-mindedly ruthless adversary as a spy. The scene which he enters is a Cold War landscape of moles and lamplighters, scalp-hunters and pavement artists, where men are turned, burned or bought for stock. Smiley’s mission is to catch a Moscow Centre mole burrowed thirty years deep into the Circus itself. (Amazon UK)

You will never, ever be able to guess why I read TTSS in the summer!

… Okay, it was the combination of Gary Oldman & Benedict Cumberbatch in the film that came out last year. I haven’t watched it yet – I know, I know, shame on me – but from what I’ve heard, it makes more sense more quickly than the novel did to me. The first half of TTSS I spent trying to figure out who works for whom. I’ve read some spy novels based in Britain but the hierarchy structure wasn’t that familiar to me, although I reckon I could have just assumed that everyone was watching everyone, just to be on the safe side.

The second half, well, I liked the book. It was interesting and the ending was a bit of a surprise, and I have no doubt the movie was good, but… something left me a little cold. Maybe it was the writing that practically screamed ‘seventies spy novel’ at me; I’ve read some of Frederick Forsyth’s work and I have to confess that I very much prefer him to Le Carré.

In summary, a good read but I doubt I will take it up again.

(Tinker, Tailor, Soldier, Spy by John le Carré; Scribner Book Company 2002 [first publication 1974])